Kun ystäväni muutti Saksaan neljännesvuosisata sitten, ei kukaan ollut kuullutkaan internetistä. Oli vain kaksi tapaa olla yhteydessä kotimaahan: kirjeet ja puhelut. Jälkimmäinen oli niin kallista puuhaa, että se oli harvinaista herkkua. Ystävälläni ei sitä paitsi ollut puhelinta kotonaan ensimmäisinä vuosinaan. Noin kerran kuukaudessa hän haali kasaan kolikkoja, käveli lähimmän puhelinkopin luo ja otti puhelun perheelleen Suomeen. Puhelu kesti niin kauan kuin kolikoita riitti eli ei kovin kauaa. Muutoin he kirjoittivat kirjeitä toisilleen. Sellaisia oikealla kynällä oikealle paperille raapustettuja, joita kukaan ei enää harrasta, ja jonka kuljetusta nykyään nimitetään etanapostiksi. Mitä Suomessa noina aikoina tapahtui, mistä ihmiset puhuivat, mitä kuuntelivat, millainen oli tunnelma; kaikesta tästä ystäväni sai tietää vain murusia kirjeiden välityksellä.
Siitä ei edes ole kovin kauan aikaa ja kuitenkin se oli aivan eri aikakausi. On tyystin toisenlaista elää ulkosuomalaisena 2010-luvulla. Kukaan ei enää ole uutispimennossa kotimaansa suhteen ellei itse aktiivisesti blokkaa tietotulvaa. Itse koen suorastaan seisovani toinen jalka Suomen kamaralla, niin tiiviisti seuraan kotimaatani täältä matkan päästä. Selaimeni aloitussivuna on Hesari. Fb-tuttavistani valtaosa on suomalaisia ja heidän kauttaan pysyn kärryillä pikkuleijonista, koko kansaa itkettävistä tosi-tv -kohtauksista ja somea kuohuttavista keskustelunavauksista. Blogeja lukiessa painan mieleen vinkit siitä, minne mennä seuraavalla Helsingin-visiitillä.
Kotimatkalla oli kaunis auringonlasku, vaikka sitä ei tämän kännykkäkameraroiskaisun perusteella ehkä uskoisi
Matkustan työkseni paljon. Pitemmät matkat kuljen aina junalla, mutta lähialueilla oma auto on nopein kulkuväline. Saksalaisilla autobaanoilla ajaminen on toisaalta puuduttavaa ja toisaalta arvaamatonta, ruuhkat voivat pidentää lyhyttäkin matkaa merkittävästi. Junamatkoilla teen töitä tai luen, mutta automatkoilla olen ollut tylsistyä kuoliaaksi – kunnes keksin Yle Areenan keskusteluohjelmat. Olen kuunnellut Pyöreää pöytää, Roman Schatzin Maamme-kirjaa ja hihitellyt Alille ja Husulle. Toisinaan napautan päälle Spotifyn, sillä elämässä on nykyään aivan liian vähän hetkiä, jolloin voi oikein kuuntelemalla kuunnella musiikkia. Mistä J. Karjalainen oikein laulaakaan uudella levyllään? Ehtiikö Paula Vesala julkaista ensimmäisen sooloalbuminsa ennen kuin olen kuunnellut hänen singlensä sata kertaa? Viimeisin ihastus on Irina Björklundin uusin chanson-levy. Hän on kääntänyt itse ranskaksi suomalaisia lauluja ja sovittanut ne samanaikaisesti ihanan raukeiksi ja svengaaviksi. Tjeu. Levyn kuunneltuaan matkan toivoo jatkuvan, sillä sitten on pakko kuunnella myös alkuperäisversioita eli Tuomari Nurmiota ja Hectoria ja ja ja… Suomi on kirjaimellisesti sylissä, läppärin, tabletin tai puhelimen kautta.
Puolivälissä 