Tyttäreni rakastaa kirjoja. Hän ”lukee” niitä usein itsekseen, kääntelee sivuja, katselee kuvia ja kommentoi näkemäänsä. Nyt hän vihdoin malttaa myös kuunnella ääneen luettuja tarinoita. Siirrymme hiljalleen kuvakirjoista tarinoihin. Se sai minut miettimään, miten paljon lapsille suunnatut sadut ovatkaan muuttuneet parissa sukupolvessa.
Kuinka moni teistä on lukenut lapsilleen Grimmin veljesten tai H. C. Andersenin satuja? Entä kuinka moni muistaa niitä omasta lapsuudestaan? Minulla oli parikin klassista satukokoelmaa lapsena. Grimmien kynästä ovat muun muassa sellaiset tarinat kuin Lumikki, Tuhkimo, Hannu ja Kerttu tai Punahilkka. Tarinat perustuivat Grimmien keräämiin kansansatuihin, joiden kohdeyleisö kylläkin alun perin olivat aikuiset. Satuja sitten muokattiin lapsille sopivimmaksi. Siis mikä silloin katsottiin lapsille sopivaksi. Grimmin ja Andersenin satujen maailma on raaka ja julma. Kuulema lapsi voi satujen avulla käsitellä omia ristiriitaisia tunteitaan, kohdata pelkoja ja ahdistuksia hallitusti. Psykologian näkökulmasta karultakin tuntuvissa tarinoissa on siis puolensa.
Silti tuntuu, että joidenkin satujen suhteen aika on auttamatta ajanut ohi. Muistatteko Andersenin kertomusta punaisista kengistä? Orpotyttö kasvaa rikkaan naisen luona turhamaiseksi. Hänellä on kauniit punaiset kengät, jotka hän aina pani jalkaansa kirkkoon mennessään. Kengät alkavat liikkua itsestään ja eräiden tanssiaisten jälkeen tyttö ei enää saa kenkiä jalastaan pois vaan joutuu tanssimaan niiden kanssa loputtomiin. Epätoivoisena tyttö antaa hakata jalkansa pois ja koikkelehtii puujaloilla kirkkoon näyttääkseen kohtalonsa. Silloinkin punaiset kengät amputoine jalkoineen tanssivat hänen edellään.
Ja tarinan opetus oli..? Älä toivo itsellesi kauniita asioita? What? Turhamaisuus on ylipäänsä sana, jota nykyään ei juuri käytetä. Joitakin aikoja sitten ulkonäköönsä panostamista saatettiin moittia turhamaiseksi, mutta nykyään sitä pidetään suorastaan kansalaisvelvollisuutena. Millainenhan olisi moderni versio sadusta Punaiset kengät?
Taidan mennä etsimään Risto Räppääjiä.
Puolivälissä 
Kyllä! Kirjat todella ovat muuttuneet, meillä lapset kyllä rakastavat myös yhä tuota Pikku Karhua, vaikka laulukirjaakiin hoilataan. Entä oletko huomannut kuinka erilaisia suomalaiset ja paikalliset lastenkirjat ovat? Ainakin täällä Ranskassa olen oikeasti saanut kummastella lastenkirjoja.
TykkääTykkää
Äitini kertoo, että osasin lapsena Pikku Karhun ulkoa, se oli minulle niin rakas kirja 🙂
Täytyy tunnustaa, että en (vielä) tunne lainkaan saksalaisia lastenkirjoja, koska miehenikään ei ole saksalainen. Olemme hankkineet vain omankielisiä kirjoja. Paikalliset suomalaiset kierrättävät ahkerasti suomalaisia lasten kirjoja, niin että niitä on meilläkin jo ihan kiitettävästi. Täytyykin joskus selailla saksalaisia kirjoja ihan uteliaisuudesta. Paikallisista lastenohjelmista ainakin olen tykännyt, muuta telkkarista ei tulekaan katsottua.
TykkääTykkää
Oih, tuo murmelityttö Ruusu – olin ihan unohtanut sen mutta taisi kuulua elmpikirjoihini lapsena kun tuli tuosta kannesta niin elävästi mieleen! Löysin blogiisi Isyyspakkauksen siivouspalvelu-keskustelun kautta. Hyvältä näyttää tämä alku! Olen itsekin harkitsemassa siivouspalvelun ”käyttöönottoa”. Kertoisitko mitä palvelua käytät, olisikohan niillä täällä Berliinissäkin toimipiste..?
TykkääTykkää
Kiva kun eksyit tänne 🙂
Olen buukannut siivouspalveluja firmalta nimeltä Helpling, se toimii myös Berliinissä. Varaus- ja maksusysteemi on tehty helpoksi ja jos tykästyt sinulle tulevaan siivoojaan niin voit varata hänet vakituiseksi. Minulla on vain hyviä kokemuksia tuosta firmasta.
TykkääTykkää